Onko kenelläkään ollut sellaista fiilistä, että tekee mieli istuutua sohvalle huovan alle, ottaa iso kahvikuppi kaveriksi ja avata blogi, mutta sitten tuleekin  totaalinen black out. Olisi paljonkin sanottavaa, mutta mitään ei tule ulos.

Mä istuin keittiön pöydän ääressä ja tuijotin näyttöä... Pallottelin Vuodatuksen ja Facebookin väliä. Herra Facebook ei ole ollut kirjautuneena vähään aikaan.. Elisetkin kommentit olivat selittelyä miksi hän lähtee paria päivää aikaisemmin pois kotikaupungistaa. Vitun pirihuorat! Mä olin jälleen kerran ilmaan... Liian suurin toivein mä odotin tätä viikonloppua. Mä oon aika tuuliajolla näitten tunteitteni kanssa!

Eilinen meni ihan kivasti kihlattuni kanssa. Mulla on hyvä mies! Tiedän sen ja joskus.... JOKA PÄIVÄ mun pitäs arvostaa sitä enemmän! Mä olen hirviö, kun otan sen pään. Puren pään poikki ennenkuin toinen ehtii edes reagoida. Vaikka miten päin yritän kääntää koko juttuja, en ole vielä löytänyt syytä hairahtumiseeni. Ja miksi ihmeessä johonkin NISTIIN, jolla on muutenkin jo ongelmia?!?

Ehkä mussa on valmistusvirhe.....

Taas mä eksyin facebookkiin.. Viisi jumalattoman pitkää päivää sitten olen viimeksi saanut kommentin. Jos mun kipukynnys ei olisi näin säälittävän olematon, repisin hiukseni päästä, paukuttaisin päätäni uunin luukun väliin ja vetäisin kunnon fläsärin poskelle, että heräisin todellisuuteen, keskittyisin olennaiseen ja lopettaisin tämän jonninjoutavan narinan. Toisilla sentään oli elämässään todellisia ongelmia. Miksi mun on varta vasten pitänyt tehdä itselleni ja suhteellinen ongelma?

Päivästä toiseen mua paleltaa saatanasti! Harmaa sydän vetää raskaita jalkojaan perässään tarpoessa lumisateessa. Mä halusin karistaa tän varjon harteiltani! Mä oon niin kyllästynyt olemaan plan E, tyyppi, joka jää aina oven taa, jota ei koskaan huomata.. Varsinkaan HÄN ei huomaa. Oonko mä liian normaali sille?