Mielipahaa, mielihyvää, ikävää, asioiden vääristelyä, umpisolmujen avaamista, itkua, parkumista, katkeruutta, katumusta, häpeää, vittuuntuneisuutta, himoa, ärtyneisyyttä ja irtokarkkia kyllästymiseen asti.

Kihlattuni järjesti kunnon neitikohtauksen asioista, jotka olivat painaneet hänen mieltään. Oiiiii rakas päiväkirja. Tämä on ainoa paikka, jonne olen vuodattanut pahaa oloani, kertonut salaisuuteni ja yrittänyt käsitellä tunteitani, jotka päättäväisesti jatkavat purjehdustaan MYRSKYISTÄ HUOLIMATTA herra Facebookin luo.

Purimme vuosien takaisia asioita. Annoin pääni roikkua alhaalla ja olin sulkenut mustaksi maalatut silmäni iskuilta, joita kihlattuni huulet suolsivat ulos. Olin flirttaileva paskiainen, kävelevä lutka, jotka juoksisi kodittoman koirankin kiinni, jos siltä vain saisi.

Hänen edessään en ole koskaan tehnyt virhettäkään! Olen aina ollut uskollinen, jalat realistisesti maassa oleva kumppani. En lupaa liikoja enkä odota ihmeitä. Päivä kerrallaan.

Kihlattuni herkkyys ei enää koskettanut. Olin lyöty. Pieksitty. Mistä minä oisin voinut saada voimat nousta ojasta halaamaan toista, jolla on yhtä paha olo kuin minulla. Ei hänkään halannut minua.

Mitään ei ole koskaan tapahtunut liittoni ulkopuolella! En ole koskaan loukannut avopuolisonia, ruokkinut epäluulolla tai ruoskinut mustasukkaisuudella ja nyt sitten kaikki räjähti käsiin.

Olinko mä ansainnut tämän kaiken? Kyllä ehdottomasti, JOS kihlattuni tietäisi, mitä päässäni liikkuu.

Miksi tämän KAIKEN piti tapahtua juuri nyt?