Armoton tuuli reipotti syksyistä maisemaa auton kamppaillessa liukkaalla asfaltilla. Inhosin yövuoroja. Nälkä kurni vatsassa....  mikään ei ollut hyvin! Kaivoin puhelimen taskustani. Olin kyllästynyt tyhjään näyttööni! Sunnuntaina se näytti paljon paremmalta, kun siinä vilkkui kirjekuori herra Facebookilta.

Kirjauduin sille kirotulle sivulle. Notificationeita oli paljon, mutta ei ainuttakaan häneltä. Turhauduin. Ikävä ja levottomuus myllersivät sisälläni. Koska näkisimme jälleen?

Jumiuduin tuijottamaan ikkunasta ulos pimeyteen. Pelkkä ajatuskin meistä yhdessä, sai vatsanpohjani kutiamaan. Silmiin alkoi sattua liiallinen tuijottaminen ilman räpäytystä. Kaiken lisäksi auton tuuletin puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni. Silmiäni kirveli kuivuudesta. "- odota ihan pikku hetki!" Sydän huusi. Se halusi nähdä mielikuvani loppuun saakka. Se halusi nähdä, miten minua kosketaan ja kuinka syvälle se koskettaa.

Sitten suljin silmäni. Niin täydellistä!